Astun lavalta rappuset alas, suoraan kirjahyllyjen väliin, Toven ja Virginian viereen. En voi olla vilkaisematta kirjani esillelaittoa. Siinä se on: pystyyn nostettuna, sivut auki kuin viuhka. Pieni kyltti muistuttaa kirjailijavierailustani Kohtaamispaikalla. Nimeni näyttää tyhmältä.
En halua vaikuttaa esikoiskirjailijalta, joka käy pöyhimässä kirjaansa paremmille paikoille, mutta suoristan silti sen ryhtiä. Asennan huulilleni aivan liian kireän hymyn, otan suunnan Esplanadin oville ja tervehdin kaikkia vastaantulevia ihmisiä varmuuden vuoksi.
“Anteeksi mutta olisiko mahdollista saada kirjailijalta signeerausta?” joku kysyy takanani.
Käännyn, ja iloisesti hymyilevä mies odottaa nimikirjoitustani kynän ja kirjani kanssa.
“Toki, mielelläni. Missäs me…”
“Jos mennään vaikka tuonne kahvilaan?”
Mies viittoilee toiseen kerrokseen ja seuraan häntä liukuportaille. Yleensä en lähde tuntemattomien miesten matkaan. Toivottavasti en päädy paloiksi ruumissäkin pohjalle.
Mies ohjaa minut istumaan ja laittaa kirjan viereen tyylikkään mattamustaisen kuulakärkikynän. Jään miettimään. En tiedä mitä signeeraukseen kirjoittaa. Haluaisin vain juosta ja paeta.
“Mun nimi on Riku. Pelkkä Rikulle riittää oikein mainiosti”, mies opastaa ja helähdän punaiseksi.
Kirjoitan nopeasti “Hyviä lukuhetkiä Rikulle” aivan kuin olisin ostanut kirjan hänelle isänpäiväksi.
“Kiitos paljon. Oikeastaan olen sen jo lukenut, ja siksi pyysinkin signeerausta koska se on niin erinomainen.”
Helähdän vieläkin punaisemmaksi.
“Kiitos. Ja hienoa, että pidit siitä”, änkytän.
“Onko sinulla jotain uutta jo työn alla?” mies kysyy.
Miten ei tullut mieleenikään, että joutuisin haastattelun jälkeen puhumaan lukijoiden kanssa?
“No onhan minulla jotain alkuja mutta nyt on mennyt tosi paljon aikaa tähän kaikkeen markkinointiin ja muuhun.”
“Varmasti. Ja opettajan hommat vielä siihen päälle.”
Mistä tämä Riku niistä tietää? En ole puhunut töistä julkisesti. Mikä stalkkaaja tämä Riku oikein on?
En sano mitään, hymyilen ja nousen lähteäkseni.
“Anteeksi”, Riku sanoo ja koskettaa käsivarttani. “Minusta vain on niin kunnioitettavaa, että pystyy töiden ohessa kirjoittaa tällaisen kirjan.”
Katson Rikun kättä.
“Mitä sinä sitten teet työksesi?” töksäytän.
Riku yskäisee.
“Se oikeastaan liittyy asiaan”, hän sanoo ja katsoo suoraan silmiini. “Kiinnostaisiko sinua Mari olla kokopäivätoiminen kirjailija?”
Riku tietää tökänneensä unelmaani silmämunaan. Tottakai kiinnostaa! Ajatus täysipäiväisestä kirjailijuudesta notkauttaa polviani niin, että on palattava istumaan. Silti Rikun röyhkeys ärsyttää.
“Eiköhän jokainen aloitteleva kirjailija sellaisesta haaveile. Mutta Suomessa kokopäiväisiä voi olla kerrallaan vain muutama kymmen.”
Yllättävän järjellinen vastaus.
“Tätä minä ja kumppanini haluaisimme olla muuttamassa. Olemme perustaneet uuden sijoitusrahaston ja missiomme on saada sinun kaltaisesi nousevat kyvyt kirjoittamaan kokopäiväisesti.”
“Jos alat myymään mulle jotain kryptoja niin rupean huutaa.”
“Ei ei, ei mitään sellaista”, Riku toppuutteli. “Yritän sanoa, että me haluttaisiin investoida sinuun.”
Hätkähdän.
“Minuun? Miten? Miksi? Asun vuokralla kissan ja avomiehen kanssa. Ei mussa ole mitään mihin investoida.”
“Ja kohta kolmannen, eikö?” Riku kysyy ja kohottaa kulmakarvojaan ärsyttävän tietäväisen oloisena.
“Anteeksi mitä?” kiljaisen ja vedän käteni vaistomaisesti vatsani päälle. Vieruspöydän valkohapsiselta rouvalta jää huudahdukseni takia haukku katkarapuleivästä välistä.
Mistä tämä Riku voi tietää? Eihän se vielä voi näkyä? Juurihan mekin vasta saatiin tietää.
Riku jatkaa.
“Tiedämme hyvin, että kirjailijoilla tai muusikoilla ei ole perinteisesti mihin investoida. Siksi me investoimmme ihmisiin. Mari, me haluaisimme ostaa sinusta 25 prosenttia.”
Jään kuuntelemaan. Valkohapsirouva mulkaisee minuun ja ottaa katkarapuleivästään säntillisen haukun.
“Ok, mä olen ihan valmis kohta huutamaan. Tossa on vartijat parin metrin päässä.”
Vilkaisen vartijaan päin. Miksi ihmeessä niillä on neonväriset liivit? Reiveihin menossa?
“Tiedän, että tämä on hieman epätavallinen tarjous mutta jos kuuntelet loppuun. Rakennamme uniikkia investointiportfoliota minkä keskiössä on kasvu-uralla olevat taiteilijat ja tieteilijät. Me autamme teitä menestymään ja kasvattamaan arvoa. Investointimme turvin voisit kirjoittaa täysipäiväisesti ilman, että pitää kitua apurahojen ja sijaisuuksien varassa.”
“Millaisista summista me puhutaan?” kysyn yllättävänkin kylmästi.
“25 prosenttia sinun tämänhetkisestä lifetime valuesta olisi noin noin 150 000 euroa.”
Nielaisen tyhjää.
“Niin, ja se tosiaan pitäisi sisällään 51 prosentin omistusosuuden syntymättömään lapseesi.”
Vetäisen kuuluvasti henkeä.
“Eli tämä sikiö olisi mukana paketissa?” huuhahdan ja mummo laittaa sormensa huulien eteen pystyyn. Teen saman mummolle takaisin.
“Tottakai. Hänen lifetime value expectancy on sinua suurempi.“
“Kuinka niin?” kysyn närkästyneenä. Kuinka tämä Riku edes viitsii verrata minua johonkin syntymättömään toukkaan? Sehän voi olla vaikka mikä moniongelmainen.
“Arvioimme, että hänellä on ominaisuuksia mitä kahdenkymmenen vuoden päästä haetaan. Ja tähän markkinaan haluamme iskeä hyvissä ajoin.”
“Eli kirjailijan ja näyttelijä-ohjaajan sekoitus on kuumaa kamaa tulevaisuudessa?”
“Juurikin. Uskomme Retoon. Hänellä on kaikki valmiudet olla maailmanluokan vaikuttaja vuonna 2045.”
Huokaan. Tämä on aika lailla absurdia.
“No mites tämä käytännössä hoituisi?” kysyn mahdollisimman laskelmoivasti. Täysipäiväinen kirjoittaminen kuulostaa kiinnostavammalta kuin TikTokin turvottamien teinien houkuttelu Veljeni Leijonamielen pariin.
“Sijoituksiemme ehtoina ovat hallituspaikat. Sinun osaltasi olisimme vähemmistöomistajia mutta Reton pääomistajana olemme mukana kaikissa vähänkin isommissa päätöksissä, päiväkodeista harrastuksiin.”
“Entäs jos alan nyt dokaa ja Jere peukuttaa?” ajattelen ääneen.
“Meillä olisi tietysti sopimus missä tuollaiset tulisivat teille hyvin kalliiksi. En suosittele.”
Nojaan tuolissani hieman taaksepäin.
“Kukas muu tällaisessa on mukana? En usko, että ihan minun varaani olette tällaista rakentaneet?”
“Keskusteluja käydään tietysti monen kanssa. Yksi vastikään kaksoset saanut esikoiskirjailija on todella kiinnostunut”, Riku haastaa.
Pöytä tärähtää kun polveni kolahtaa sen kanteen.
“Jumalauta, et kai ole Helinän kanssa tekemisissä?” huudahdan. ”Sehän on ihan kauhea ihminen ja sen perheellä on rahaa kuin roskaa.”
Riku nyökkää.
“Hänen kaksosensa ovat erittäin kiinnostavia. Ja en tainnut muistaa kertoa, että ainakin näin alussa otamme tallimme vain yhden naisoletetun esikoiskirjalijan.”
Voi helvetti sitä mukanöyrää ja feikkikiitollista someleuhottamisen määrää jos Helinä saa diilin.
“Sulla on mun nimmari jo kirjassa. Voit alkaa sovitella sitä sinne sopparin pohjalle”, huomaan sanovani.
Hyvästi saatana kaikki idioottiteinit ja varsinkin heidän kaikkitietävät, kaikesta loukkaantuvat helikopterivanhempansa!
“Hienoa, laitan paperit katsottavaksi hetimiten”, Riku kuittaa silminnähden ilahtuneena. “On varmaan ok, että meidän sometiimi perustaa hänelle tilit ja alkaa rakentaa engagementiä samantien? Voitko laittaa ultrakuvat meidän Jessicalle niin hän luonnostelee pari postausta? Sikiösome trendaa tällä hetkellä. Isosti.”
samihakkinen.com 