Lyhyitä, pieniä, tai välillä isompiakin, ajatuksia.
Suola ja jää
Siristän silmiäni ja yritän nähdä, kaartuuko horisontti reunoiltaan. Täältä sen näkisin, avomeren äärestä, mantereesta erottavalta kalliorannalta. Ehkä taivas ei kaarru, koska meri on vielä talvesta raskas kuin minä. Tuulikaan ei saa aaltoja hereille, vaan ne etenevät ulapalla muodottomina, öljyturman pyöristäminä, vaimeina pulsseina sydänkäyrällä.
Laineet löytävät muotonsa vasta lähempänä rantaa. Ne jäähtyvät sohjoksi, kiteytyvät hileeksi ja pakkautuvat rantaviivaan hohtavaksi jääreunukseksi. Aurinko puhkaisee pilviverhon. Suolan ja jään kiteet syttyvät kimaltamaan meren kaulalla tammikuun matalassa valossa kuin raa’at timantit.
Hapan sielu
Pitelen sitä käsissäni kuin vastasyntynyttä. Yhtä hellästi ja ihmettä täynnä. Kuori on kuin kaukaisen planeetan pinta, paahteisen ruskea kaikissa eri sävyissä ja korkeimman harjanteen kohdalta jo hieman karrella. Tuoksu on hento mutta huumaava. Kuumuuden makeaksi paahtamaa vehnää ja aavistus hiiltä. Rivi rakkomaisia kuplia reunan koristeena kertoo pitkästä, onnistuneesta levosta.
Pohja päästää kopauttaessa onton, lyhyen kumahduksen. Kypsää. Kun kuori antaa ritisten periksi sahalaitaiselle metallille ja terä uppoutuu läpi rapean pinnan, kolmipäiväinen puurtaminen tuntuu vaivan arvoiselta. Leivän avautuessa lämmin, tahmainen sisus päästää viimeisen, happaman huokauksensa. Sen sielu kiertyy ympärilleni kuin boa ja puhkeaa viettelevän turvalliseksi tuoksuksi, joka kutsuu kaikki todistamaan tuoreen leivän syntymän ihmettä.
samihakkinen.com 