Siskoni on Yö. Minä olen Päivä. Toistan sen, että muistan meidän olevan erilliset vaikka olemme syntyneet samasta.
Yö ehdotti, kauan sitten. Koska kaupunki oli muuttunut kalliiksi ja kiiltäväksi. Kaikki mitä olimme rakastaneet katosi. Tilalle nousi lasia ja metallia.
“Meillä ei ole varaa asua näin. Mutta emme voi muuttaakaan”, Yö sanoi.
Hän oli meistä järkevämpi. Sulattelin ehdotusta hetken. Vuokraisimme perintökolmiostamme huoneen ja jakaisimme kaksion. Makuuhuoneesta tulisi Yöhuone, olohuoneesta Päivähuone. Tasan kello 06.00 Yö sulkeutuisi Yöhuoneeseen ja minä siirtyisin Päivähuoneeseen. Kello 18.00 vaihtaisimme.
“En kestä päiviä”, Yö jatkoi. “Eikä meillä ole varaa olla samaan aikaan hereillä, hengittää samaa ilmaa.”
“Mutta emmekö näkisi toisiamme enää koskaan?” kysyin.
“Mieti”, Yö sanoi. “Tarvitsemme vain yhdet lakanat, yhden haarukan, lasin ja lautasen. Tämä on ainoa tapa elää yhdessä, tässä kaupungissa.”
Myönnän, itkin. Äiti ei haluaisi tätä meille.
“Annatko sinusta irrallisen kudoksen ja ruston päättää elämästäsi?” Yö kysyi kylmästi. Minulla ei ollut Yölle vastausta.
Ensimmäinen päivä sujui hyvin. Välillä kuvittelin vain Yön olevan poissa. Mutta kun rojahdin sänkyyn kello 18.01 ja haistoin Yön lakanoista, tajusin tilanteen lopullisuuden. Me emme näkisi enää toisiamme.
Jätimme viestejä keittiön pöydän vihkoon, Yö kielsi muun. Alussa kirjoitin pitkästi päivistäni, kaupungin muutoksista ja meistä. Yö korjaili kielioppiani ja jätti marginaaleihin lyhyitä kommentteja. Ajan myötä viestini lyhenivät. Eräänä päivänä Yö ei enää vastannut.
En saanut unta. Kuuntelin Yöhuoneen pimeyttä ja toivoin ääntä, kuorsauksen vingahdusta tai vaimeaa aivastusta. Jotain. Ei mitään. Selasin aamulla viestejämme. Yritin ymmärtää. Miksi Yö ei vastannut? Kirjoitin viimeiselle sivulle isoin kirjaimin:
RAKAS YÖ, VASTAA!
Kampasin Päivähuoneen joka päivä. Etsin lattialta ja sohvatyynyjen välistä vihjeitä, elon merkkejä. Yö oli korjannut jälkensä tarkasti. Istuin keittiössä viimeisen sivun äärellä ja se kupruili kyyneleistäni. Työnsin vihkon lavuaarin alle roskakoriin. Silloin huomasin tiskirätin. Se ei ollut ensimmäisessä valkoisessa koukussa, mihin sen aina jätän, vaan yhden oikealla. Kangas oli vielä kostea. Tiskasin yli vuorokausi sitten.
Vietin enemmän aikaa kaupungilla, etsin lohduttavia kulmia. Se oli päivä päivältä vaikeampaa. Tuntui kuin kaupunki harhautti minua. Jouduin opettelemaan uusia maamerkkejä löytääkseni kotiin. Istuin kalliollamme ja mietin Yötä. Muistelin hänen kasvojaan, tuuheita kulmiaan ja arpeutunutta korvakorun reikää, mutta en enää muistanut silmien väriä.
Kun heräsin, tiesin, että jokin oli vialla. Kello oli 08.02 ja olin vieläkin Yöhuoneessa. Lihakseni kivettyivät. Olin rikkonut kaiken! Miten saatoin olla näin hölmö? Raotin ovea. Päivä pyrki Yöhuoneeseen kirkkaana viivana. Päivähuone oli tyhjä. Sohvapöydälle oli ilmestynyt metallinen, kannellinen maljakko.
Etsin Yötä, turhaan. Kävelin maljakon eteen, kosketin sen metallin sileää pintaa. Avasin kannen. Tunsin Yön nousevan. Hän kietoi minut syliinsä, silitti hiuksiani, antoi pääni levätä hänen olkapäällään. Lempeät vihertävät silmät, sehän se väri oli!, kertoivat kaiken olevan hyvin. Nyökkäsin. Muistin. Itkin, toisesta silmästä ilosta, toisesta surusta.
Heräsin rapinaan. Olin nukkunut Päivähuoneessa enkä enää välittänyt. Kosketin maljakkoa. Oven eteen oli liu’utettu paperinpalanen. Käteni tärisivät. Avasin.
“Päivi, en ole saanut sinua kiinni. Olen huolissani. Tiedän, että ikävöit siskoasi, niin minäkin. Tämä ei ole sinun syytäsi. Vastaatko? Tai tule käymään. Ei ole hyvä olla yksin. Äiti.”
Siskoni on Yö.
Minä olen Päivä.
Me olemme samaa valoa, eri taajuuksilla.
samihakkinen.com 